Viimeisimmät viikot ovat olleet aika raskaita. Ja mietin vain mikä mussa on vikana.

Seurusteluun tuli tauko ja näillä näkymin koko suhde on ohi. Eihän se maailmanloppu ole, mutta tuntuu merkityksettömältä herätä aamuisin ilman häntä. Aamut ovat pahimpia kaipaan eniten silloin. Turhaa on myös vahtia puhelinta herpaantumatta odottaen soittoa tai viestejä, miksei enää kysytä miten päivä meni, mitä suunnitelmia huomiseksi tai vain "Hyvää yötä kulta"? Turhauttavaksi tilanteen tekee hänen aikaisemmat sanansa vastaan nykyisiä tekemättömiä tekoja, en kuitenkaan pysty itkemään silmiäni päästä, koska koko ajan toivon asioiden järjestyvän. Pelkään tulevani kyyniseksi ihmiseksi, muutun varmasti varautuneemmaksi enkä välitä tutustua enää uusiin ihmisiin. Mun on vaan niin ikävä ja samalla tunnen olevani maailman yksinäisin.


Mitä ihmiset haluavat ystäviltään? Merkitseekö ystävyys kenellekään mitään? Olen pidemmällä aikavälillä tutkiskellut suhdettani läheisimpiin ystäviini ja koen heidän vain käyttävän mua hyväkseen ja unohtavan jos paikalle sattuu jotakin kiinnostavampaa. Olen itsekäs, mutta jos mulla on pahaolo niin eikö olisi oikeutettua odottaa ystävien tukevan eikä hyppäävän ekan mahdollisen lisääntymiskumppanin kimppuun. Ei musta olis vaan jättämään ystävääni yksin itkemään johonkin vessaan vaikka tarjolla olisi mitä tahansa seuraa.


Töissäkin on ollut turhaa olin pari viikkoa yksinäni eikä mitään tekemistä ollut, onneksi palkkaa kuitenkin kertyi jokaisena hitaasti kuluvana hetkenä. Lähiaikoina työkaverin kanssa ollaan syöty ja juteltu kaikkea kivaa. Tutustuttu toisiimme ja rakennettu aika lupaava pohja kaveruussuhteelle.